viikon keskellä

aurinko oli tänään piilossa
sain hymyn tarhaikäiseltä bussissa
se sai minutkin hymyilemään
         vaikka en nähnyt aurinkoa

minä mietin
milloin meistä tuli näin kyynisiä?
miksi lakkasimme rakastamasta arkea?

miksei katsoa lapsen silmin?

Avaa silmäsi

Liha merkitsee minulle kidutusta, pelkoa, epäinhimillisyyttä ja vääryyttä. Ruumista lautasella, joka joskus oli elävä olento. Kananmunat ovat täyteen tungettujen, kamalien elinolojen tuotosta, elävältä jauhettujen kukonpoikien ja munivien kanojen ennenaikaista kuolemaa, pelkoa ja stressitiloja. Juustossa, jäätelössä ja muissa maitotuotteissa näen äidin, jonka lapsi on viety pois vain hetken syntymän jälkeen. Näen lapsen, joka joutuu teurastamolle alle 4 kuukauden ikäisenä, jotta me ihmiset saamme juodaksemme vasikalle tarkoitetun maidon. Näen lehmän, joka jatkuvasti raiskataan uudestaan ja uudestaan raskaaksi. Tästä johtuva fyysinen rasite johtaa lehmän kuolemaan jopa 20 vuotta odotettua elinikää aiemmin. Ihmiset tuntuvat ajattelevan lehmien olevan jonkinlaisia taianomaisia koneita, jotka tuottavat maitoa ihmisten käyttöön. Totuus on tästä hyvin kaukana, sillä myös eläinten on pitänyt olla raskaana tuottaakseen maitoa - ihan niin kuin ihmistenkin. Todellisuudessa maito on siis tulosta kärsimyksestä, äidin surusta, lapsen teurastamisesta ja ennenaikaisesta kuolemasta.
   Eläimistä on tehty tuotantotavaraa, jonka seuraksena ei mietitä eläinten omia kokemuksia tai tuntemuksia. Eläintuotanto on teollistunut ja teknologisoitunut aivan uudelle tasolle, missä eläin ei pysty käyttäytymään sille luonnollisin tavoin. En yritä saada ketään tuntemaan itseään pahaksi ihmiseksi, sillä olen itsekin avannut silmäni tälle todellisuudelle vasta hiljattain. Kun kuitenkin olen poistanut laput silmiltäni, en enää ymmärrä miten ihmiset sallivat jokapäiväisen järjestelmällisen massamurhaamisen ja turhan kärsimyksen tuottamisen vielä 2000-luvulla.
   Eläinteollisuus piilottaa todellisuuden kuluttajilta ja kukaan ei ikinä kyseenalaista tätä normaalina nähtyä toimintaa. Kun kuullaan kauhutarinoita teurastamoilta, ollaan sitä mieltä ettei sellaista tapahdu Suomessa. Liha pakataan steriileihin ja esteettisiin muovipakkauksiin, joita katsoessa voi olla vaikeaa nähdä sen olleen joskus älyllinen, tunteva olento. Kaupoissa mainostetaan luomulihaa ja vapaana kasvaneiden kanojen munia, jotta ihmisille tulisi parempi olo ostaessaan näitä tuotteita. Todellisuudessa vapaana kasvaneiden kanojen elinolot eivät välttämättä poikkea paljoakaan tavallisista kanoista ja luonnonmukaisesti kasvatettu lehmä kohtaa vasten tahtoaan samanlaisen kuoleman kuin teuraslehmä. Netistä löytyy myös esimerkiksi videomateriaalia suomalaisilta tuotantotiloilta, joissa eläimille tuotetaan tahallaan kärsimystä, niitä potkitaan, revitään ja kiusataan. Usein ihmiset eivät kuitenkaan halua nähdä tai kuulla tällaisia tosiasioita. Silloin kysymys kuuluu, jos se ei ole hyväksi silmillesi, miksi se olisi hyväksi vatsallesi?
   Tätä ei nähdä ongelmana, koska se on jatkunut niin kauan. Kuitenkaan siitä miten asiat ovat, ei voida päätellä miten niiden tulisi olla. Kuten historiasta näemme, ihminen on itsekäs, väkivaltainen, ahne ja lyhytnäköinen laji. Tämä ei silti tarkoita, että meidän pitäisi toimia niin, vaan voisimme hetkeksi pysähtyä miettimään tekojemme oikeutusta. Miksi murhaamme ja käytämme hyväksi viattomia eläimiä, kun voisimme puolustaa heikompiamme? Miksi käytämme voimaamme sortoon, kun voisimme olla ääni niille, jotka eivät itse pysty puhumaan?
   Ihminen nähdään usein arvokkaampana lajina kuin muut eläimet. Tämä yleinen mielipide, lajin näkeminen arvon perustana, ei kuitenkaan kanna pitkälle. Vastaavanlaisesti voisimme laittaa kriteeriksi jonkin muun biologisen seikan, kuten ihonvärin tai sukupuolen. Lajin ensisijaistaminen ilman perusteluja on spesismiä, lajisyrjintää, joka on rinnastettavissa esimerkiksi seksismiin ja rasismiin. Väitettä, jossa nähdään ihmislaji arvokkuuden lähtökohtana, on perusteltu ihmisen kognitiivisten kykyjen ja kehittyneen mielen perusteella. Kognitiivinen eläintutkimus kuitenkin osoittaa possujen ja lehmien olevan yhtä älykkäitä, ellei älykkäämpiä, kuin koirien, ja kanojen on tutkittu olevan jopa kädellisiä etevämpiä joidenkin abstraktien asioiden käsittelyssä. Lisäksi kaikilla eläinlajeilla on myös kyky kokea tunteita. Eläimet tuntevat yhtälailla esimerkiksi pelkoa ja iloa kuin ihmiset. Ihmisen kognitiivisen kehityksen perusteluna ihmislajin arvokkuudelle voi hylätä myös siinä mielessä, että meidän lajistammekin löytyy paljon yksilöitä, jotka jäävät näiden kriteerien ulkopuolelle. Esimerkiksi dementoituneet vanhukset sekä kehitysvammaiset ihmiset eivät välttämättä täytä näitä vaatimuksia.
   Käytämme spesismiä myös eri eläinlajien välillä. Toisia eläimiä kutsumme ruoaksi ja toisia lemmikeiksi. Joissain maissa koiran tappamisesta voi saada vankeustuomion, kun taas samanaikaisesti teuraseläimiä murhataan miljoonia päivässä. Kuvittele tilannetta, jossa kylmähyllyllä mainostettaisiin kissan- tai koiranlihaa. Veikkaisin, että harva näkisi sen hyväksyttävänä saatika ostaisi kumpaakaan näistä.  Mutta mikä sitten oikeuttaa meidät tappamaan possuja, nautoja ja muita ruoaksi luokittelemiamme eläimiä? Entä joisitko seepran- tai kaninmaitoa? Jos tämä ajatus tuntuu vastenmieliseltä, niin kannattaa miettiä, miksi sitten juot maitoa lehmästä. Kaikki eläimet ovat sisältä samanlaisia, vain ulkonäkö on leimannut ne teurastettaviksi tai maitokoneiksi.
   Yritämme opettaa lapsillemme tasa-arvoisuutta, mutta samanaikaisesti syötämme heille kalaa, kanaa ja muita eläimiä. Miten voimme poistaa maailmasta ihmisiin kohdistuvan epätasa-arvoisuuden, syrjinnän ja rasismin jos jokapäiväisessä elämässämme jatkamme toisten, viattomien olentojen syömistä? Se on ensimmäinen epätasa-arvoinen asia, jonka lapsi oppii. Syntyessään jokainen on vegaani, sillä lapsihan rakastaa kaikkia erikokoisia ja -näköisiä eläimiä ja ihmisiä, eikä halua tuottaa kipua niistä yhdellekään. Yhteiskunnan ristiriitaisuus kuitenkin opettaa että lehmät ovat ruokaa, mutta koirat ovat ihmisen parhaita ystäviä. Sille ei anneta minkäänlaista perustelua, eikä sitä edes kyseenalaiseta. Jokaisella yksilöllä on oikeus elämään, mutta jostain kumman syystä olemme alkaneet nähdä jotkin lajit eriarvoisina verrattaessa toisiin. Tätä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen ihmistenkin keskuudessa. Kun kelaamme historiassa taaksepäin, törmäämme esimerkiksi tummaihoisten orjuutukseen ja heidän oikeuksiensa kieltämiseen.  Seksuaalivähemmistöillä, kehitysvammaisilla ja naisilla on myös ollut rankkoja aikoja nykypäivään asti.  Samaa tapahtuu kokoajan eläinten kohdalla. Eläimiä tapetaan yhdessä päivässä enemmän kuin juutalaisia kuoli koko holokaustin aikana.
   Monet sanovat olevansa eläintestausta ja eläinten huonoa kohtelua vastaan, väittävät välittävänsä eläimistä ja olevansa eläinrakkaita. Silti he jatkavat eläinten syömistä ja eläinperäisten vaatteiden ja tuotteiden käyttämistä, mikä on hyvin tekopyhää. En sano tätä tuomitakseni ketään, mutta kun alkaa tosissaan miettiä yhteyttä näiden asioiden välillä, huomaa sen olevan hyvin ristiriitaista. Monikaan ei itse pystyisi tappamaan eläintä, joten miksi sitten maksaa siitä että joku toinen tekee sen puolestamme? Jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki olisivat kasvissyöjiä, kuten Paul McCartney sanoi. Kun emme nää mitä tuotantotiloilla tapahtuu, meidän on helppo jatkaa elämäämme asiaa sen enempää miettimättä.
   Ihminen ei tarvitse lihaa tai mitään muitakaan eläinkunnan tuotteita selviytyäkseen, mutta silti olemme itsekkäitä ja jatkamme eläintuotteiden kuluttamista vähintäänkin omien makumieltymyksiemme ja tottumustemme vuoksi. Mielestäni olisi korkea aika kyseenalaistaa käyttäytymistämme ja alkaa toimia heikompiemme hyväksi, koska meillä on siihen mahdollisuus.

Muutoksista

Mulla on sellanen fiilis, että tästä vuodesta tulee jotain ihan uutta. Uusi sivu, luku tai jopa kokonainen uusi kirja. Niin isoja odotuksia mulla tälle vuodelle on. Ja isoja asioita tuleekin tapahtumaan ja monia asioita muuttumaan, tuntuu kuin yksi aikakausi olisi päättymässä.
   Olen ollut loukussa pian neljä vuotta ja vähitellen huomaan sen alkaneen hellittää. Kesällä olen toivottavasti muuttamassa toiselle puolelle maailmaa. Tuntuu, että se on se mitä tarvitsen, sillä tutut paikat ja rutiinit saa mut sekoamaan, enkä kunnolla pääse irti entisestä kun samat asiat pyörii ympärillä päivästä toiseen. En halua kuitenkaan ottaa liikaa stressiä siitä, että yrittäisin väkisin tehdä tästä vuodesta erilaisen, paremman kuin muutamasta aiemmasta. Olen sen virheen tehnyt jo pariin kertaan, laittanut itselleni ja vuodelleni maaleja ja tavoitteita, stressannut liikaa, epäonnistunut ja joutunut pettymään. Nyt vaan musta tuntuu että olen tähän muutokseen valmis, joten luotan itseeni ja annan asioiden tapahtua omalla painollaan. Kyllä ne tapahtuvat jos on niiden aika.
   Aion tänä vuonna tehdä paljon asioita joista pidän ja joista saan iloa. Olen avoin, ennakkoluuloton ja oma itseni, ja en enää tee mitään mistä en nauti vain miellyttääkseni jotakuta toista. En enää esimerkiksi turhaan mene joka viikonloppu tanssiklubeille, koska en nauti siitä. Ja jos en nauti siitä, niin millä todennäköisyydellä tapaan sellaisessa paikassa samankaltaisia ihmisiä kuin itseni, joiden kanssa voin pitää hauskaa ja saada itsestäni enemmän irti? Haluan käydä enemmän teattereissa, museoissa, merenrannoilla, kirjastoissa, puistoissa, musikaaleissa, lintutorneissa, symppiksissä pubeissa, kallioilla, kahviloissa, elokuvissa, ulkomailla, olla lähellä luontoa, kokea ja nähdä elämää ja maailmaa, inspiroitua, tutkia, kasvaa, viisastua, löytää ja oppia tuntemaan itseni. Ja samalla tutustua uusiin ihmisiin kun teen asioita joita rakastan. Uskon, että kun ihminen on aito ja rehellinen itselleen ja elämälleen, hän tulee olemaan onnellinen. Se myös näkyy päällepäin ja näin samanlaisia ihmisiä tulee hänen luokseen.
   Jos kaikki ei mene kuitenkaan niin kuin toivoisin, päätin, etten aio pettyä. Tämän vuoden tavoitteeni on tulla onnelliseksi ja sehän ei ole mistään muusta kuin itsestäni kiinni. Vaikka mitä muuta ympärilläni tapahtuisi, voin parhaani mukaan yrittää nähdä jokaisessa tilanteessa jotain positiivista ja elää eväillä joita elämä antaa. Elämä jakaa kortit, mutta minä päätän miten ne pelaan.
 

Kolmen vuoden jälkeen

Ikävöin valokuvausta ja sitä aikaa kun kamerani oli laukun vakiovaruste. Haluaisin taas löytää ystäväni, sekä viholliseni, inspiraation. Sen ärsyttävän pikku pirulaisen, joka usein kiusoitteli tuulenvireen lailla. Hetken se kutitteli ihollani, mutta vaikka kuinka juoksin, se oli silti nopeampi. Se sitten osasi joskus olla ärsyttävä ja ilkikurinen.
   Inspiraation kanssa työskenteminen ei siis aina ollut helppoa. Toisinaan tuntui, että inspiraatio oli täysin eksynyt reitiltä, mutta toisina hetkinä se saattoi kävellä suoraan minua vastaan ja tervehtiä iloisesti kuin vanhaa ystävää. Lopulta kun polkumme kohtasivat, sattumalta tai vaikeimman kautta, se oli älyttömän palkitsevaa. Suostuessaan yhteistyöhön inspiraatio antoi enemmän kuin otti.
  Muistan kuinka vuosia sitten kaverini kanssa maalasimme toistemme kasvot kirkkain värein, jonka jälkeen tanssimme intiaanipillin tahdissa ruokapöydällä. Keskiyön jälkeen juoksimme rantaan nauraen ja otimme toisistamme valokuvia. Olin niin onnellinen. Tuona iltana inspiraatiota ei ollut vaikea etsiä, se tuli luokseni pyytämättä ja oli heti samaa mieltä kanssani. 
   Viimeiset kolme vuotta ovat kuitenkin olleet minulle raskaita ja kamerani on kerännyt pölyä hyllyn päällä. En ole antanut inspiraation päästä lähellenikään. Se on saattanut välillä koputtaa ovelle, mutta olen paiskannut oven päin sen kasvoja. En ole päästänyt sitä sisälle, sillä olen uskotellut itselleni ettei minulla ole aikaa leikkiä elämäni hajotessa käsiini.
 Valokuvaus oli pitkään ollut intohimoni ja tapani toteuttaa itseäni ja tunteitani. Näin linssin läpi erilaisia maailmoja, opin uusia asioita ja aloin ymmärtää elämää eri tavoin. Olen aina tuntenut itseni eheämmäksi, kokonaisemmaksi kamera kädessäni, jo ennen ongelmieni alkamista. Kun kielsin valokuvaamisen itseltäni, kielsin samalla viimeisenkin keinoni olla onnellinen. Kadotin itseni kaikkein vaikeimmalla hetkellä elämässäni.
   Inspiraation kieltäminen on ollut suuri virhe ja olen vasta hiljattain tajunnut sen merkityksen. Enää inspiraatio ei edes yritä ottaa minuun yhteyttä, sillä olen sulkenut sen niin pitkään ulkopuolelle. Haluan kuitenkin kaivaa sen esiin ja pyyhkiä pölyt uskollisesta kamerastani. Aion löytää taas sen kipinän, joka keskellä yötä saattoi huutaa olemassaoloaan ja pyytää minua työskentelemään kanssaan. Ja seuraavalla kerralla kun se minua kutsuu, aion vastata myöntävästi. 


Lukijat